Joka aamu sama polku, vain viisi minuuttia kotoa ja olen jo pienessä lähimetsässä, polulla jossa kolme omenapuuta kasvavat polun varrella. Poimin ohimennessäni muutaman omenan aamupalalle ja jatkan matkaa.
Lähteminen on aina se vaikein osa, paljon vaikeampi kuin itse juoksu. Jokin minussa vastustelee vielä ovella, keksisi syitä jäädä. Mutta kun pääsen liikkeelle, alku on hetken kankeaa, kunnes liike vapautuu. Ja aina, aina kun palaan, olo on voittoisa. Raikas. Lempeä.
Pysähdyn tutulle kalliotasanteelle, jossa metsä avautuu ja näen pitkälle rautatielle asti. Paikka on tallaantunut monen muunkin jalanjäljistä, tässä näkyy ihmisten kaipuu pysähtyä aavalle paikalle ja antaa katseen levätä kaukana. Nojaan mäntyyn, joka on reippaasti minua vanhempi, runko on lämmin ja karhea selkääni vasten. Painaudun sen lämpöön ja annan silmieni sulkeutua.
Keho liikkuu, tärinä lähtee käyntiin kuin kutsuttuna, tyhjästä tilasta. Mieli aistii tuulen, puiden havinan, lehtien kahinan. Olen aivan hiljaa, hengitys tasaantuu omalla painollaan. Kuulen linnut. Aika katoaa jonnekin, ei ole kiire minnekään.
Sitten korviini kantautuu rapinaa, oksan taipumista. Havahdun ja avaan silmäni.
Orava tulee omenapuun oksaa pitkin, loikkaa ketterästi männyn paksulle oksalle ja lähtee kiipeämään ylös kaarna rapisten. Liikahdan, ja orava huomaa minut. Hymyilen sille ja jatkan rauhassa oman kehoni liikettä. Silloin tällöin vilkaisen ylös, ja huomaan oravan katsovan minua uteliaana. Ihmetellen se jää paikalleen oksalle seuraamaan touhuani.
Hetken päästä se liikehtii iloisesti. Ja se ilo tarttuu minuunkin, tunnistan sen kehossani ennen kuin ehdin ajatella asiaa sanoiksi. Mieleni seuraa oravaa sen maailmaan, ja pian kehonikin alkaa liikkua sen leikin mukana. Kaksi eläintä, kumpikin omalla tavallaan tärisemässä ja ottamassa vastaan iloa.
Hetki oli lyhyt, mutta niin merkityksellinen. Olin sen ajan osa luontoa, en tarkkailemassa – ihan niin kuin meidän kaikkien tulisi olla.
Olen oppinut TRE:n parissa, että keho hakeutuu turvaan ennen kuin se uskaltaa leikkiä. Ensin on se hiljainen tarkistus – onko täällä vaarallista – ja vasta sen jälkeen tulee uteliaisuus, ja uteliaisuuden perässä ilo. Orava teki juuri näin: pysähtyi, katsoi, arvioi minut, ja kun se totesi minut harmittomaksi, alkoi liikkua.
Ajattelen usein, kuinka paljon enemmän me olisimme läsnä toisillemme ja itsellemme, jos sallisimme itsemme liikehtiä yhtä vapaasti kuin se orava sinä aamuna. Ei tarvitsisi hallita joka hetkeä, ei ohjata joka liikettä. Riittäisi, että nojaa puuhun, antaa kehon liikkua, ja katsoo mitä metsä vastaa.
Kiitos aamu, kiitos metsä, kiitos kurre pihkahäntä.